Gran Canaria: lomailua, juoksua ja vaellusta.

Jos ei olisi ollut aivan pakko päästä pois, tämä reissu olisi jäänyt varmasti tekemättä. Pakettimatka Kanarialle, WTF? Syksyä oli mennyt pimeässä ja märässä jo useamman kuukauden eikä lunta näkynyt. Yhä useammin eksyttiin äkkilähtöhakukoneisiin ja haaveiltiin jostain muusta kuin pimeistä ja vihaisista Helsingin kaduista. Duunista tuli ilmoitus, että vuosilomapäiviä on käyttämättä 6kpl ja marraskuun lopussa postiluukusta tipahti ilmoitus luottokortin saapumisesta lähipostiin; se oli siinä. Vaikka rahaa muutenkin olisi löytynyt pienen keräilyn jälkeen (seli seli), poltteli uuden karhea kortti sen verran lompakossa, että matka varattiin 24 tunnin sisällä sen saapumisesta talouteen. Lupaavaa.

Matkakohteeksi valikoitui kaikkien pakettimatkojen esiäiti, Kanariansaaret. Matkan tarkoitus oli kuitenkin aivan muu kuin ryypätä pohjoismaalaisten keski-ikäisten alkoholistien kanssa paikallisessa mummotunnelissa ja tämän vuoksi majapaikaksemme valikoituikin tarkoituksella Duna Beach Bungalows Maspalomaksen dyynien tuntumassa. Maspalomaksesta olin jo aikaisemmin lukenut suomalaisten juoksijoiden blogeista, joissa kehuttiin optimaalisia olosuhteita ja vaihtelevia maastoja (ihan kuin tällä olisi meidän tason "urheilijoille" ollut tosi suuri vaikutus). Pakettiin varasimme mukaan vielä näppärän henkilöauton viikoksi, ei siis viinaa kehiin senkään puolesta. Alkoholiton "rehab" loma ehkä hiukan nauratti aluksi, mutta menolento täpötäydellä charterlennolla teki valinnan helpoksi ja oli ilo jättää kännissä huutavat suomalaiset mandolinin soittajat keräilemään itseään ja tavaroitaan saapuvien matkatavaroiden hihnalle. Join kyllä itsekin yhden laihan espanjalaisen bissen lennolla, mutta lähinnä olosuhteiden pakosta! 

Saavuimme hotelliin illalla, jolloin nälkä oli huutava ja kaikki kaupat kiinni. Auto oli varattuna vasta seuraavasta aamusta, joten loma alkoi taksimatkalla Inglesiin. Taksikuski jätti meidät random kadunkulmaan ja neuvoi tien ostarille, jostai löytyi tietenkin Burger King! Voisiko (urheilu)loma paremmin alkaa. Whopperit naamaan ja taksilla takaisin majapaikkaan. Aamuksi oli sovittu meeting isäni kanssa, joka oli saapumispäivänämme viettänyt jo lähes kaksi viikkoa Gran Canarialla pyöräillen yli 1000 km vuoristossa.

Duna Beach Bungalows (kaksio+terassi)

FINALLY !

Ensimmäisenä aamuna saimme heti sitä mitä oltiin lähdetty hakemaan, AURINKOA! Seitsemältä ylös, lenkkikamat päälle ja etsimään dyynejä. Parin kilometrin jälkeen reitti löytyi ja eikun some täyteen "aamulenkillä" kuvia. MAHTAVAA! Hehkutuksen ampui kuitenkin melko nopeasti alas Suomessa hajoileva Haisuli. Stadissa satoi juuri sinä aamuna ensilumi maahan ja kanarialla mittari näytti yli +25, not bad. Ensimmäinen aamulenkki meni kuitenkin ihmettelyyn ja aamupalasta stressaamiseen, joka loppuen lopuksi nautittiin 7 euron hintaan majapaikassa (eka ja vika kerta). Ruoan jälkeen Aviksen konttorille ja Skoda Fabia alle. 145 euron viikkovuokraan kuului aluksi Volkswagen UP, mutta koska auto haisi vuokraushetkellä stökikseltä, saimme tilalle vähän paremman menopelin. Tehokkaampi malli osoittautui mutkikkailla +25% nousun vuoristoteillä melko hyväksi vaihtoehdoksi! 

Vuoristoteillä ei oikein ollut varaa harhalaukauksiin....

Ajelimme autolla ensimmäisen päivän aikana isän ja Joonan kanssa lähemmäs 400km ja sightseeing reissun päätteeksi paahdoimme tuhatta ja sataa vuoristosta Maspalomakseen kelloa vasten, sillä isäni piti ehtiä palauttamaan kaksi viikkoa lainassa ollut pyörä Playa del Inglesin Freemotion-pyöräliikkeeseen. Hyvin ehti minuuttia vaille vuokraamolle! Perus meininki. Samaisen liikkeen maastopyöräretkille yritimme myös Joonan kanssa päästä, mutta kokemattomuus offroadpyöräilystä koitui esteeksi. Harmitti paljon, mutta myöhemmin nähtyämme maaston ymmärsimme pointin. Yritimme myös myöhemmin viikon aikana vuokrata normaalit pyörät, mutta myrskyn takia emme olisi voineet lähteä niillä vuoristoon. Fail again. Jäi siis saamatta kilpapyörä, jonka isäni lupasi minulle ostaa jos pystyn nousemaan pyörän kanssa Moganista Ayacatan kautta aina Gran Canarian huipulle Pico de las Nievesille asti. Matkaa tälle reitille olisi kertynyt noin 45km ja nousua 1950 metriä. Tällaisen haasteen toteuttamiseksi voisi äkkilähdön hinnalla lähteä kyseisille kulmilla pyörähtämään uudestaankin.

Mutkitteleva soratie vuoristossa.

Ensimmäisen päivän jälkeen oli koluttu kartalla noin 3/4 osaa koko saaresta. Näimme samalla nämä turistibussissa paljon hehkutetut neljä ilmastovyöhykettä ja maisema vaihtuikin tiuhaan kuivasta tynkäkasvillisuudesta havumetsiin ja jopa vehreisiin laaksoihin. Kävimme Tjäreborgin ja Aviksen oppaan neuvomassa Agaete nimisessä kalastajakylässä syömässä kalaruokalounaan. Lounasmenut houkuttelivat 10 euron aterioilla, mutta loppulaskusta jäi hiukan paskanmaku suuhun. Pöytään alkupalaksi tuoduista leivistä oli veloitettu 5 €/kpl, salaatista 13€ ja coca-colasta 4,50€/lasi. Kolmen hengen lounas kohosi lopulta vajaaseen 80 euroon. Kukaan ei raflassa puhunut englantia, joten loppuen lopuksi annoimme asian olla ja kaasutimme Fabialla matkoihimme. Tuli semisti turistifiilis näin heti ekana päivänä. Tämä paikka oli onneksi ainoa, missä tämän tyyppistä meininkiä oli havaittavissa. Illalla kävimme tutustumassa myös Puerto Ricoon, jossa isäni majaili 2 viikkoa. Mukavan näköisempi paikka kuin Maspalomas tai Inglès, huomattavasti pienempi ja söpömpi!

La Taperian salaatti

Seuraavana päivänä päätimme lähteä Joonan kanssa Las Palmasiin, sillä vuoret näyttivät olevan pilvien peitossa. Emme olleet myöskään vielä suunnitelleet viikon ohjelmaa, joten päätimme vain lähteä Fabialla seikkailemaan Balilta tutulla asenteella "minne mopo vie". Saavuttuamme Las Palmasiin ajoimme samantien eksyksiin ja löysimmekin itsemme letkassa ajon seurauksena suuren suuresta parkkihallista. Sanoin Joonalle, että tämä voi olla todellinen kultasuoni, jos olemme eksyneet paikallisten suosimaan kauppapaikkaan. Todellisuudessa olimme ajaneet Las Palmasin varmaan suurimman ja turistisimman ostarin kellariin, ja noustuamme yläkerroksiin, tajusimme olevamme keskellä espanjankielisten joululaulujen vauhdittamaa ostossekoilua. Mukaan lähti kuitenkin Arnetten aurinkolasit kelpo hintaan, joten ei ihan paska reissu ollut. Tämän jälkeen kävelimme rantabulevardia pitkin ja kävimme syömässä varsin edullisessa mutta herkullisessa rantaravintola La Taperiassa Playa de las Canteralla. 

Auringonlasku Las Palmasissa

Kotimatkalla päätimme, että seuraavana päivänä (Joonan synttäripäivänä) vuorossa olisi vaellus, sillä kaupunkihulina ei enää kiinnostanut. Missä tai minkä pituinen, siitä ei ollut vielä mitään tietoa, vuorille piti päästä. Yritin vakuutella Joonaa, että helpostihan sitä kävelee matkan kuin matkan jos vain eväät ja nesteytys on kohdillaan, mutta onneksi järkeä oli taas mukana. Sovittiin, että matka saisi olla maksimissaan 30 kilometriä, jotta eksymisenkin jälkeen ehtisimme valoisalla takaisin. Majapaikassa raahasimme koneen wifi-alueelle ja aloimme tutkia erilaisia karttoja Wikilocista. Sain vinkin sivusta Instagramin kautta ruotsalaiselta mieheltä, joka oli ladannut sivulleen upeita kuvia vaellusreitiltään. Wikilocista pystyy helposti hakemaan tietoja kuljetuista reiteistä ja tietoihin on usein lisätty ajan ja matkan lisäksi myös vaativuustaso, korkeuserot ja kuvia matkan varrelta. Iphoneen ja Androidiin saatavan ilmaisen appin avulla voi reitin ladata kännykkään ja seurata etenemistä GPS-paikannuksen avulla. Kuulostaa täydelliseltä, kunhan akkua riittää (niimpä stna!). Kaiken kaikkiaan loistava sivusto, mutta Suomesta reittejä ei juurikaan löydy. Harmi! Myöhemmin retken jälkeen lisäsin kommentin kulkemamme reitin tietoihin ja sain siihen samantien vastauksen reitin alunperin ladanneelta henkilöltä. Eli neuvojakin voi siis kysyä, mahtavaa! 2 tunnin pohdintojen ja omien kykyjen arvioimisen jälkeen reitiksi valikoitu Cruz de Tejedalta lähtevä 27km reitti, joka kulki Roque Nublon ja Pico de las Nievesin kautta takaisin lähtöpisteeseen. Aikaa tämän reitin kulkemiseen oli lataaja käyttänyt 7h 11m 14 sek, eli hyvin ehtisi vaikkei heti auringon nousun jälkeen olisikaan lähtökuopissa. Reittiä pääsee tarkastelemaan tästä. 

Reitin profiili ja muutama kuva matkan varrelta.

Olimme ennen lähtöä ostaneet Clas Ohlsonilta sporttirepun mukaan juoksuretkiä varten ja nyt pakkasimme sen täyteen eväitä; tonnikalapurkki, pari hedelmää, eväsleipää ja Lion-suklaapatukoita. Vettä mukana oli noin 5 litraa ja ostimme sitä vielä matkalta vastaantulleesta ainoasta katukiskasta 1,5 litraa lisää. Mukana olivat myös otsalamput (just in case). Lähtöpisteelle ajoimme lähes 1,5 tuntia mutkikasta nousevaa vuoristotietä. Joona alkoi matkalla voida pahoin ja pieni pelko retken onnistumisesta alkoi hiipiä. Kaikesta huolimatta noin klo 10.00 seisoimme GPS-kartan kanssa keskellä kirkon parkkipaikkaa ja kesti noin vartin ennen kuin löysimme talojen välistä lähtevälle pienelle metsäpolulle. Intoa puhkuen lähdimme nousemaan loivaa rinnettä ylöspäin ja vedimmekin innostuksissamme heti ensimmäisestä risteyksestä väärään suuntaan alamäkeen laskeutuvaan rinteeseen. Tätä noin puoli kilometriä kuljettuamme huomasimme mokan ja palasimme ylämäkeen takaisin. Tässä nousussa ensimmäisen kerran reppuselässä oli havaittavissa jo pientä puuskutusta. Matkaa oli siis kertynyt noin kilometri! En sanonut mitään, koska itsehän olin huudellut mahdollisimman pitkän reitin perään koko ajan eikä väsymyksestä olisi varaa huudella ainakaan reitin alkupuolella. Jo matkan alkuvaiheessa huomasimme GPS:n syövän kännykän laturia niin paljon, että oli parempi sammuttaa se kokonaan aina kun reitti oli eteenpäin "selvä" tai ainakin luulimme sen olevan. Muutaman kerran vedimme risteyksistä harhaan ja yhden kylän läpi yritimme kulkea kukkapenkkejä pitkin vaikka tie oli vieressä, mitään dramaattista mokailua ei alkumatkasta kuitenkaan tapahtunut. Ennen Roque Nubloa oli edessä melko jäätävä nousu. Syke nousi melko reippaasti eikä kauheasti juteltu. Muutama valokuva pysähdyttiin ottamaan:

Kiveltä olisi ollut mahdollista tehdä "hyppy tyhjyyteen", mutta ainakaan tässä kohtaa toivoa ei ollut vielä menetetty.

Oikealla ylhäällä näkyy Roque Nublo

Roque Nublo siinsi koko ajan horisontissa, mutta se ei tuntunut lähestyvän ollenkaan. Roque Nublo on "kivi" vuoren päällä ja sen korkeus on 65 metriä ja huippu 1817 metrin korkeudella merenpinnasta. Muinaiset asukkaat palvoivat Nubloa jumalana.Tässä kohtaa reittiä horisontissa siinsi kokoajan myös lumihuippuinen Teneriffan korkein vuori Teide (sinne seuraavalla kerralla). Pikkuhiljaa Nubloa lähestyessä aloimme kuulla ihmisten ääniä, jolloin myös muistimme kiven olevan suosittu turistikohde. Paikalla olikin melkoinen vilinä ja menossa olivat muunmuassa hääparin kuvaukset! Saavuttuamme tälle huipulle oli matkaa kertynyt vasta 9km. Olimme melko poikki jo viimeisimmästä noususta, joka oli täynnä jyrkkiä harppauksia ja repussa muhivat eväät himottivat enemmän kuin mikään muu. Kellossa oli jo luvattoman suuri lukema ja ensimmäistä kertaa pikaisen laskutoimituksen jälkeen mietimme, että ehkä auringon laskuun ei olekaan enää niin turhan pitkä aika. Kauaa ei ollut aikaa eväitä nauttia ja parempi niin, etteivät jalat kangistuisi. Maisemista piti kuitenkin vähän nauttia. :)

Paikalla oli paljon muita turisteja!

Roque Nublon jälkeen päätimme juosta loivat alamäkiosuudet. Helpommin sanottu kuin tehty. Alamäkeen juokseminen vuorenrinteillä oli vähintään yhtä hankalaa kuin ylämäkeen kulkeminen ja etureidet alkoivatkin melko pian huutaa hoosiannaa. Pienen loivan alamäen jälkeen oli vuorossa taas melkoisen tiukka siksakkiin nouseva vuoren rinne ja vauhti hidastui kuin seinään. Edelleen vilkuilimme vähän väliä kelloa, sillä pimeään metsään jääminen otsalampun turvin ei houkutellut kumpaakaan vaikka vähän extremeä oltiinkin lähdetty hakemaan. Korkeusmetrien myötä ilman lämpötila alkoi vuorten varjopuolilla tuntua jo huomattavan alhaiselta ja muutamien huippujen ympärillä pyöri epäilyttävän mustia pilviä. Roque Nubloa lukuunottamatta reitillä ei myöskään ollut näkynyt muita ihmisiä, joten neuvoja tuskin pääsisi hirveästi jatkossakaan kyselemään. Hymyssä suin hehkutimme molemmat kuitenkin maisemia ja viinattoman elämän etuja(!!!!) sekä haukuimme Suomen paskaa talvea, harmaata Helsinkiä ja tympeitä ihmisiä. Helppohan se oli siellä auringossa mukavien espanjalaisten ihmisten seurassa päivitellä miten Suomessa jengi alkaa pimeiden iltojen myötä turvautua punkku- ja glögipulloihin. GPS:n seuranta unohtui taas hetkeksi hiukan kohtaloikkain seurauksin. Jouduimme kiipeämään noin 4 metrin matkan täysin pystysuoraa kalloin seinämää, koska GPS reitti näin pakotti. Todellisuudessa olimme missanneet edellisen risteyksen ja reitti kulki yläpuolellamme kallionkielekkeellä! Hommaa ei kauheasti parantanut se, että kallion seinämää pitkin valui vettä. Vaihtoehtoja ei juurikaan ollut, joten könysimme itsemme ylös kallion kielekkeen päälle. Pieni riski kyllä otettiin, koska alaspäin kielekettä ei oltaisi tultu mitenkään päin ilman "hyppyä neljän metrin tyhjyyteen". Tuuria oli kuitenkin matkassa ja pääsimme alkuperäiselle reitille takasin. Tämän jälkeen seurasi ehkä yksi reitin mielyttävimmistä osuuksista. Korkeutta oli jo sen verran, ettei matka Pico de las Nievesille (korkein huippu) sisältänyt juurikaan enää jyrkkiä nousuja. Reitti kulki vuoren harjannetta pitkin melko tasaisesti metsän läpi ja maisemat olivat koko ajan aivan törkeen mahtavat! Tämän osuuden olisi voinut juosta haipakkaakin vauhtia, mutta pidimme vauhdin aisoissa, jotta kaiken varalta voimia olisi vielä jäljellä jos vastaan tulisi jotain yllättävää. Huipulle pääsimme melko vaivattomasti, mutta kylmän tuulen, eväiden vähyyden ja ajan juoksun takia emme viihtyneet näköalapaikalla kauaa. Lisäksi mesta vilisi taas turisteja ja kaipasimme hetkessä jo takaisin "erämaahan", haha! :D

Neulasten peittämä polku tuntui kivalta kivisten reittien jälkeen (kovempi pohjaiset kengät ei olisi ollut pahitteeksi). 

Joona huipulla (1950m) suu täynnä suklaata.

Kun lähdimme huipulta jatkamaan matkaa, huomasimme reitin kulkevan jonkun matkaa autotien reunaa. Sammutimme matkapuhelimen, koska akkua taisi olla jäljellä enää noin 10% ja matkaa jäljellä vielä 10 kilometriä. Loivaa alamäkeä pitkin hölköttelimme ehkä noin puoli tuntia, kunnes päätimme tarkastaa reitin sillä seurauksin, että huomasimme menneemme taas huti. Tällä kertaa tuli tehtyä vähän isompi repäsy ja matkaa alkuperäiselle reitille oli noin 4 kilometria. Sitten loppu akku. 

Alla olevassa laaksossa sijaitsee Las Lagunetas

Ekaa kertaa alkoi vähän v****tamaan ja molempien kartanlukutaidot saivat kuulla tien penkassa kunniansa. Eväitä ei tietenkään enää ollut, mutta onneksi auringon laskuun oli sentään vielä muutama tunti aikaa. Päätimme jatkaa tietä alaspäin, tällä kertaa juoksujalkaa. Muutama lavastettu kuva piti kuitenkin vielä "urheilulomalta" ikuistaa Joonan Lumialla. Yhdessä risteyksessä tutkittuamme tien kylttejä, huomasimme tutun paikan nimen: Las Lagunetas. Olimme alkumatkasta kulkeneet tämän paikan ohi ja näimme ryhmän märkäpukuisia kiipelijöitä kulkevan luolille päin. Kyltissä ei ollut mitään kilometrilukemaa, mutta päätimme lähteä seuraamaan tietä alas päin. Epävarmoissa tilanteissa alamäistä ei pystynyt kunnolla nauttimaan, koska koko ajan oli pieni pelko pyllyssä, että tästä tullaan vielä kohta takaisin ylös. Pari kertaa näin kävikin, nyt ei onneksi. Alamäkeen oli mukava hölkötellä ja yhden mutkan jälkeen tajusimme olevamme tutuissa maisemissa. Kirkon parkkipaikalle oli pikaisen arvion jälkeen enää noin 4 kilometriä. 

Joona Las Lagunetasin pysähdyspaikalla (takana EI ole Roque Nublo).

Homma oli siis tässä vaiheessa jo melko taputeltu ja loppumatkan kävimmekin läpi reitin kohokohtia ja kehuimme itseämme keskivertoa paremmiksi kuntoilijoiksi ja pelkäämättömiksi erämaan matkoilijoiksi, jepulis jepulis! Noin kolme kilomeria ennen "maalia", mielenkiintomme kohdistui vuoren rinteellä sijaitsevaan skandinaavistyyliseen puutaloon, josta avautui huikeat maisemat kolmeen eri ilman suuntaan. Aidatulla pihalla tönötti myös mielestämme ilmiselvästi sauna! Pakko oli käydä postilaatikosta tarkastamassa asukin nimi, mutta Virtasen sijaan löytyi joku ihan perus Lopez. Kun olimme kulkeneet talon ohi, huomasimme auringonlaskun olevan käsillä ja taivaanranta alkoi värjääntyä upean punertavaksi. Kamerat esiin ja parisuhdekuvia räpsimään. Samalla kävimme läpi talossa asuvan, Luis Lopeziksi ristimämme miehen elämää ja arkea mahtavalla paikalla sijaitsevan talon ympäristössä. Luisilla varmasti olisi nelivetomaasturi, sillä talolle johtava tie oli järkyttävässä kunnossa. Myös kaunis vaimo (ehkä suomalainen) kuuluisi varmasti Luisin elämään. Aamukahvit Luis nauttisi varmaan omalla kallionkieleketerassilla ja "saunasta" avautuisi näkymä alas laaksoon. Homma alkoi saada jo sen verran kateellisia piirteitä, että piste i:n päälle oli ratsastaen ja laulaen vastaan tuleva mies, joka todellakin oli talossa asuva henkilö, eli siis itse "LUIS"! Ratsastaessaan kohti taloa hän laulun lomasta huuteli pihallaan haukkuville koirille ja kuulimme ihan kuin toisen koiran nimi olisi ollut Paavo (myöhemmin mietittyä ehkä kuitenkin Pablo?). Taas kamera esiin! Itse olin ainakin aivan myyty tästä entréesta ja niin taisi kyllä olla Joonakin. Katsoimme vain toisiamme ja hevosen kanssa ohitse kiitävää Luisia ja homma tuntui jotenkin epäreilulta. 

LUIS

Luis:n takapiha.

Olimme kuitenkin ihan tyytyväisiä omaan elämäämme ja siihen, ettei patikkareissumme päättynyt mihinkään "Thelma and Louise"-tyyppiseen ratkaisuun. Viimeiset kilometrit taittuivat hymyssä suin ja kävimme useaan otteeseen reittiä läpi ja fiiliksiä nousuista ja laskuista. Edessä oli vielä ajomatka alas rasittavia kiemurtelevia vuoristoteitä pitkin, jotka pimeän tullen muuttuivat suorastaan hermoja koetteleviksi. Itsellänikään kun ei kuitenkaan ehkä mikään kaikista kevyin kaasujalka ole. Jalkapohjat alkoivat myös tuntua melko käsitellyiltä, kun matkaa oli tosiaan taitettu ihan peruslenkkareilla. Jokainen kiven lohkare tuntui tossun alla, mutta se alkoi häiritä vasta ihan retken loppuvaiheessa. Myös nilkan lihaksisto laitettiin kilometrien varrella uuteen uskoon siinä määrin että se hiukan jopa hankaloitti kaasun käyttöä autolla ajettaessa. Mitään vammoja tai haavereita ei retki kuitenkaan aiheuttanut ja vaatteitakin oli sopivasti matkassa. Säilyimme kuivana, eikä ylhäällä usein kerääntyvää sumua sattunut reitillemme kertaakaan. Kännykän akun olisi kyllä voinut huolehtia täyteen, mutta ilman sitäkin päästiin takaisin kirkon parkkipaikalla kiltisti tönöttövän Fabiamme luokse. Fiilis autolla oli mahtava ja reitin maisemat piirtyivät koko ajan silmien eteen uudestaan ja uudestaan. Vielä pari viikkoa myöhemminkin palaan niihin päivittäin! :) Aikaa kilometrien taittamiseen meni kaiken kaikkiaan reilu 8 tuntia johtuen reitillä tapahtuneista harhalaukauksista ja matkaa kertyi kokonaisuudessa hiukan yli 30 kilometriä. Kaloreitakin meni sykemittarin mukaan reilut 3500. Not that bad! Loistava kokemus ja paras patikkaretki koskaan tähän mennessä! Maisemat olivat suorastaan spektaakkelimaiset ja olihan matkaseura myös mitä parhainta. ;)

Cruz de Tejeda. Takana n. 30km ja reilu 8 tunita. Hyvä fiilis!

Tejedan kylässä ihastutti valloittava koiranpentu. Tästä ei ole päästy vieläkään yli! :(

Kotimatka taittui tulomatkaa nopeammin ja alunperin sovittu "synttäri-illallinen" vaihtui majapaikan ravintolassa nautittaviin pihvimättöihin, jotka upposivat kyllä molemmille. Joonan synttäreitähän alettiin juhlia jo edellisenä päivänä, koska aloitin itse aamun järjestelemällä aamiaista synttärisankarille ja toivotin useean otteeseen "hyvää syntymäpäivää" sekä ilmoitin alunperin kaavaillun introsukelluksen peruuntuneen huonojen palautteiden takia (tilalle tuli surfkurssi). Jossain vaiheessa aamupäivää tajusin, ettei Joonan syntymäpäivä ollutkaan kuin vasta seuraavana päivänä. Harmi vaan, että Joona oli tietenkin aivan messissä juhlimassa synttäreitä jo saman tien. FAIL. No, synttäreistä jäi kyllä varmasti ikimuistoinen kokemus vaelluksen merkeissä.

Joona ja tiikerinaaras.

Kolmantena päivänä sängystä ylösnouseminen tuotti pieniä ongelmia ja olimme molemmat aika paskana. Aamulenkki sai jäädä väliin ja tilalle tuli varovainen venyttely. Katselimme majapaikan aulassa olevaa esitehyllyä ja silmiin pisti eläintarha, johon oli kerätty vahingoittuneita tai kaltoin kohdelluita eläimiä, jotka eivät enää yksin selviäisi luonnossa. Sinne siis! Sisäänpääsymaksu oli kaiken lisäksi alle 10€. Paikan nimi oli Crocodillos ja sinne oli helppo löytää motarilta viittoja seuraten. Eläintarhassa oli todella paljon krokodiilejä, varmaan 100. Lisäksi muita eläimiä löytyi laidasta laitaan tiikereistä, papukaijoista ja kotieläimistä simpansseihin, paviaaneihin ja minipossuihin. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka! Lisäksi teknohumppakahvilasta sai fast food henkistä lounasta huokeaan 5 euron hintaan. Ei siis huono reissu, kävely tuntui ehkä vaivalloiselta. Pysähtyä ei oikein voinut, sillä muuten jalat olisivat kangistuneet paikoilleen. Tullessa kävimme myös kuuluisassa purjelautamestassa Pozossa. Yhtään purjelautailijaa ei tosin merellä näkynyt, muutama surffari kylläkin!

Ystäviä

Krotiilit eivät hievahtaneetkaan :(

Pozo

 

Loppupäivä menikin melkolailla palautellessa ja löhöillessä. Varasimme surffikurssin seuraavaksi päiväksi ja suunnittelimme loppuloman ohjelmaa. Päätimme varata surffikurssin suoraan Las Palmasissa sijaitsevasta Ocean Side surffikoulusta, sillä Inglèsin surffikoulut olisivat veloittaneet kuljetuksista runsaasti eikä kamoja olisi voinut säilyttää omaa surffailua varten. 

Tässä hengailupäivän kuvia:

Oma aamupala terassilla

Joona nukahti terassille. Ohi käveli saksalainen vanhempi nainen bikineissä ja pysähtyi tuijottamaan Joonaa. Hän mittaili hetken vartaloa katseellaan, huokaisi syvään ja lähti kävelemään pois. Nauratti seurata tilannetta ikkunasta.

Surffikurssi alkoi Las Palmasissa klo 10.00. Samassa ryhmässä meidän kanssa oli 3 saksalaista poikaa, jotka olivat aloittaneet jo edellisen päivän kurssilla. Märkäpukuja sovittaessa menin tietenkin kehuskelemaan Balin surffikokeiluja, jotka jälkikäteen ajatellen olisi voinut jättää sanomatta. Oma tasoni vedessä oli surkea tai ainakin tosi huono! Aallot olivat niin "nopeita", että muutamat onnistuneet ylösnousemiset näyttivät varmaan melko järkyttävältä sekoilulta. Pesukoneissa pyörittiin useampaan otteeseen, mutta hauskaa oli koko ajan! Harmittaa tosi paljon, ettei Suomessa pääse kunnolla lajia harjoittelemaan. Ensi kesänä pitää kyllä saada ainakin kiteilyn suhteen aikaseksi pieni mieleenpalauttelukurssi ja veteen meno. Tähän asti olen vain yhtenä talvena vetänyt jäällä. 

Joonalla surffaus luonnistui paljon paremmin kuin mulla ja surffitaitoja voi ihailla Ocean Siden julkaisemassa viikottaisessa videossa kohdassa 0:50 Surf video. Kurssi kesti 2 tuntia, jonka jälkeen jäimme vielä vajaaksi tunniksi veteen. Keskipäivää kohti aallot kuitenkin hiipuivat ja nälkä alkoi olla karmiva. Ei muuta kuin GoogleMaps esiin  ja hakuun: Burger King! Ravintola löytyi 1,2 kilometrin päästä, SINNE! Jätimme laudat ja märkkärit surffikoululle odottamaan iltapäivää. Matkalla syömään kävelimme paikallisen lonkkarikaupan ohi, mutta prkl siesta oli sulkenut puljun ovet. Ei siis päästy tutustumaan paikallisiin alamäkilautailijoihin. Burger Kingin jälkeen vielä kahvilassa leivokset naamaan ja takaisin Ciceriin hakemaan lautoja. Rantaa kävellessämme huomasimme aaltojen häipyneen kokonaan eikä homma näyttänyt pienen seurailun aikana juurikaan muuttuvan. Olimme molemmat 3 tunnin surffauksen ja ruokailun jälkeen aika töttöröö, joten päätimme luovuttaa laudat takaisin ja lähteä ajamaan kohti etelää. 

Joona oli saanut mukavat rusketusraidat niskaansa vuoristossa ja surffatessa. Ei siis tarvitse epäillä, etteikö aurinko olisi paistanut. Kotimatkalla matkapuhelimeeni tuli viesti Tjäreborgilta, että Kanariansaarille on luvassa poikkeuksellisen kovaa tuulta ja sadetta seuraaviksi päiviksi. Sillä hetkellä ei kyllä palmun lehtikään värähtänyt. Majapaikkaan saavuttuamme lähdin vielä iltalenkille, koska jalat tuntuivat edelleen vaelluksen jäljiltä tahmeilta. Päätin juosta Inglèsiin ja sieltä rantaviivaa pitkin Maspalomaksen majapaikalle ja kotiin. Mielessä siinsi siis aamuinen ranta, jolloin laskuvesi oli kovettanut hiekkaa sen verran, että juoksemiseen oli hyvin tilaa ennen kuin juoksuhiekkaiset dyynit rannan tuntumassa alkoivat. Inglèsin rannalle tullessani oli paikalle kerääntynyt paljon ihmisiä ja helikopteri pörräsi paikalla. Myöhemmin Iltasanomien Kanarian "myrskyä" käsittelevästä uutisesta saatiin lukea, että myrskyisä meri oli nielaissut venäläisturistin. Todellisuudessa ei rannalla kyllä näkynyt minkäänlaista poikkeavaa merenkäyntiä tai aallokkoa. 

Lenkin edetessä aurinko alkoi laskea kovaa vauhtia, mutta muistelin, ettei matka rantaa pitkin ole kovinkaan pitkä Maspalomakseen. Tässä tapahtui ehkä tämän reissun suurin arviointivirhe. Kilsan olin ehkä juossut, kun tuli säkkipimeää. Samaan aikaan loppui myös juostava ranta ja vesi oli niin korkealla, että siirryin juoksemaan dyynien rinteeseen. Aivan toivotonta touhua. Rantadyynien hiekan seassa oli isoja kiviä, joihin kompastelin vähän väliä, kengät täyttyivät saman tien hiekalla, pohkeissa alkoi painaa vaellus ja surffaus ja eteenpäin näki kunnolla ehkä pari metriä. Ääneen kiroillen tamppasin dyynien reunuksia eteenpäin ja aloin pikku hiljaa hahmottamaan, ettei pätkä ihan vain pari kilsaa ollutkaan. Olin unohtanut vastassa olevan niemen ja ihmettelinkin, miksi Maspalomaksen majakan valo välähtelee oikealla viistossa ja ihan perkeleen kaukana. Ajattelin, että taaksepäin on jo pidempi matka, joten jatketaan vain nyt suoraan. Todellisuudessa olisi kannattanut kääntyä jo monta kertaa takaisin Inglesiin Ensimmäisen kerran syke myös vähän nousi kun törmäsin vastaan tulevaan mieheen pilkkopimeillä dyyneillä. Aloin jauhamaan kuulokkeisiini suomea ja sopimaan tapaamista majakalle, jotta mies tajuaisi, että minua odotetaan majakalla. Ei voi siis ryöstää/raiskata/tappaa, koska joku odottaa. Ensimmäinen case meni hyvin läpi, mutta seuraavaksi dyynien takaa ilmestyi kaksikko. Lähempänä onneksi huomasin, että kyseessä oli käsikädessä kulkeva pariskunta. Sen jälkeen tuli juosten vastaan mies, joten pidin häntä vain vaarattomana hulluna, joka on lähtenyt iltalenkille. 

Kilsa-ajat alkoivat Sporttrackerin mukaan venyä ja venyä (9:39min/km) ja siltä se matkan teko tuntuikin. Pari kertaa lensin lähes polvilleni, kun astuin monttuun tai ison kiven päälle ja hetken aikaa myös kävelin. Kävely olisi kuitenkin vaan pitkittänyt muutenkin elämäni pisimmältä lenkiltä tuntuvaa reissua, joten jatkoin "juoksua", välillä myös ilman kenkiä. Pikku hiljaa majakan valo alkoi kuitenkin tulla lähemmäksi ja lähemmäksi ja pian näinkin Maspalomaksen valot. Rantakahvilassa jengi katseli hiukan pitkään, kun ilmestyin pimeiltä dyyneiltä rantabulevardille. Näytin varmaan myös aika kypsältä koko touhuun. Rantatiellä tyhjensin kengät hiekasta ja venyttelin pikkuisen jalkoja. Jano oli aivan törkeä, mutta onneksi matkaa oli jäljellä enää vajaa 4 km. Jalat olivat kuitenkin niin poikki, että vasta viimeisen kilometrin spurtilla sain lenkin kulkemaan normaalia lenkkivauhtia (5:22min/km). Dyyneillä juokseminen oli vienyt loputkin mehut valmiiksi väsyneistä jaloista. Hommassa ei varmasti olisi ollut mitään ongelmaa, jos dyynijuoksu olisi ollut lenkin tarkoitus ja olisi ollut valoisaa. Tarkoituksena oli kuitenkin käydä rennosti hölköttelemässä vajaa 10km rantaviiva pitkin, jotta jalat hiukan avautuisivat ja niitä olisi helpompi hieroa. Nyt tuloksena oli kuitenkin lähes kivikovat pohkeet. Onneksi kotona Joona oli tehnyt ruokaisat salaatit valmiiksi ja olo ja mieli muuttui samantien paremmaksi. Ruoan jälkeen luimme muutamat uutiset Kanarian saaria koettelevasta myrskystä (edelleenkään ei tuullut tai satanut), joissa kerrottiin koulujen olevan suljettuina yms.  Viimeisen päivän ohjelma koki siis täyden muutoksen ja jätimme pyörät vuokraamoon. Päätimme aamulla katsoa tilannetta uudestaan.

Aamulenkki dyyneillä, vesi alhaalla.

Vähän erilainen meininki kuin iltalenkillä...

 Reissun viimeisenä aamuna sää oli harmaa, mutta edelleenkään ei myrskyä. Soitimme pyörävuokraamoon, josta kerrottiin pyörien vuokrauksen olevan mahdollista, mutta vuoristoon ei kannattaisi lähteä. Se olisi ollut juuri sitä mitä olisimme halunneet, joten jätimme pyörät vuokraamatta. Lähdimme autolla kiertelemään laaksoon, jossa sijaitsi Palmitos Park. Paikka ei kyllä ollut hehkutuksen veroinen, mutta ihan kivat maisemat sieltä avautui. Matkalla törmäsimme taas yhden kuolleen pyöräilijän muistomerkkiin. Näitä löytyy saaren vuoristoteiltä melko paljon, eikä kyseessä läheskään aina ole rotkoon syöksyminen tai kolari auton kanssa. Pitkissä nousuissa (yli 40km) rasitus on niin kova, että mitä tahansa voi tapahtua. Pyöräilevä jengi vuoristossa näyttää olevan kyllä niin kovassa tikissä, ettei pullareisillä paljoa kannata edes ylösnousemisesta haaveilla. Joku päivä olisi kyllä mahtava kokeilla! Pitää Suomessa ensin vähän treenailla pyöräilyä ja hakea kunnon kestävyyttä.

Rotkon reunalla

Uskollinen matkakumppani, Skoda Fabia.

Viimesenä päivänä päätettiin illaksi hakea herkkuja ja loikoilla majapaikassa. Tätä ei koko lomalla oltu tehty, joten ehkä se vikana iltana sallittakoon... Illan ruokailu oli kuitenkin auki ja koska vettä satoi kaatamalla, kaivoimme taskusta kartan johon oli merkitty kaikki alueen suomalaiset ruokapaikat. Koko loma oli pysytelty kaukana turistirysistä ja vältelty suomalaisia, niin pakkohan oli kuitenkin ennen kotimatkaan katsastaa suomalaistaruokaa Playa del Inglèsissä tarjoileva ravintola Mummola. Voi ziisus! Paikkahan oli sisustettu täysin mummomaisesti, tv:ssä pyöri Emmerdale Yleltä, tarjoilijat väänsivät Oulun murretta ja suomalaista jengiä ravasi bissellä. Television edessä sohvilla istui myös kanttiksia, jotka kovaan ääneen kyselivät sisään tulleilta kuinka kauan loma kestää vain päästäkseen kertomaan, että he viettävät aina puolet vuodesta Kanarialla... jep jep! Lista oli melkoisen suomalainen ja tilasimme lehtipihvin sekä metsästäjänleikkeen. Ruoka oli todellinen pettymys. Luulen, ettei omaan annokseeni ollut lisätty varmasti edes suolaa tai pippuria, sillä se ei yksinkertaisesti maistunut yhtään miltään. Lähinnä tuli mieleen suomalaiset huoltamosapuskat. No tulipahan nähtyä tämäkin puoli Kanariasta, eikä varmaan tartte siihen enää toiste tutustua. Muuten olin kuullut kyllä ihan positiivista palautetta suomalaisten ruokapaikkojen safkoista, mutta tämä mesta oli kyllä ruoan suhteen pohjanoteeraus. 

Suomipoika mummolassa.

Mummomainen sisustus

Vika ilta meni Tjäreborgin "lento on peruttu myrskyn takia" -viestiä odotellessa, mutta sitä ei koskaan tullut niin kuin ei tullut koko myrksyäkään. Ei auttanut muu kuin pakkaamisen jälkeen yrittää saada unta silmään, koska herätys oli klo 3.30 aamuyöllä. Pettymys oli aika suuri. Kaksi tuntia saatiin nukuttua ja sitten alkoi matka kohti sateista Suomea. Lennolla tunnelma oli tulomatkaan verraten huomattavasti rauhallisempi ja muutaman tunnin kestäneen pienen turbulenssin jälkeen uni tuli hyvin silmään. Torstaina kolmen aikaan iltapäivällä kone laskeutui Helsinki-Vantaalle ja se oli siinä: paluu arkeen! Perjantai aamuna nukuin pommiin ja duuniin meneminen kiinnosti vähemmän kuin koskaan ennen. Yhdestä asiasta puhuttiin koko viikonloppu: ulkomaille muutto joskus tulevaisuudessa pitemmäksi aikaa ei olisi mahdoton idea ehkä jopa välttämätöntä. 

Lentoasemalla odoteltiin bussia kotiin.

Maisemat muuttuivat parissa tunnissa aurinkoisista hiekkadyyneistä lumiseen keskuspuistoon.

Lomareissulta saimme kyllä aikalailla sitä mitä lähdettiin hakemaan; liikuntaa, rentoutumista, mahtavia paikkoja ja hyvää ruokaa. Olimme ehkä jopa hiukan yllättyneitä, kuinka paljon saimme irti matkakohteesta, jonka maine nykyään on hiukan kyseenalainen ainakin suomalaisten keskuudessa. Talvisateessa lenkkeilykään ei reissun jälkeen tuntunut hassummalta, joten kadoksissa ollut juoksumotivaatiokin oli näköjään palannut takaisin.  Kannatti lähteä! Äkkilähtötyylisesti varmaan vielä joskus uudestaan Kanarialle lähdetään ja käydään valloittamassa huippu myös pyörillä. Vaikka kavereille oli hiukan selittämistä matkakohteen valinnan suhteen, oli reissu kyllä parasta mitä sillä hetkellä kolmella sadalla oli mahdollista saada. Nyt kestää pää alkuvuoden kiireet ja lumettoman talven, mutta pian on pakko alkaa suunnitella taas uutta reissua. :)

Terkuin

Saara